Tuomas Kyrön kertomus vanhasta, äkäisestä miehestä, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin nykymaailman menosta on ollut supersuosittu. Mielensäpahoittaja on saanut jatkoa, ja tällä kertaa syyniin joutuu ruoka. Emäntä on Kuusikodissa, eikä ruma ihminen, Raisa, saa tulla enää kodinhoitoavuksi. On siis opeteltava ruuanlaiton salat vielä yli kahdeksankymppisenäkin.
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on toki kovin "jatko-osamainen", mutta varsin viihdyttävää luettavaa. Se raapaisee hellästi sitä ikävää tosiasiaa, että moni vanhus on kovin yksin ja hämmentynyt modernin maailman menosta. Kahdeksankymppisen elämän aikana koko yhteiskuntarakenne on ehtinyt muuttua, suomalaisesta ruokakulttuurista puhumattakaan. Kirjastostakaan ei saa enää keittokirjoja perunaan uskovalle miehelle.
Mielensäpahoittaja kaivaa esille emännän reseptikansion ja opettelee itse ruuanlaiton mestariksi. Itse kun tekee, saa ainakin mieleistään ruokaa. Samalla riittää aikaa pohtia perusruoka-aineita, erilaisia dieettejä, nykynuorison suhdetta ruokaa ja ylistää niin perunaa, ruskeaa kastiketta, sianlihaa kuin kahviakin.
Tarinassa on hienointa sen ydin: ruoka on kaikessa yksinkertaisuudessaankin vain ruokaa. Mielensäpahoittaja toteaa, että eksoottiseksi ja etniseksi ruoka tulee vasta siinä vaiheessa, kun kiidetään lentokoneella kohti kotimaata. Ennen ruoka tuli omasta maasta, itse viljeltynä, eikä siinä ollut mitään sen ihmeellisempää. Nykyiselle ruokahössötykselle mielensäpahoittaja pudistelee päätään.
Hauska lisäosio on kuvasivut, joita mielensäpahoittaja kommentoi. Mukana on niin oikeita vanhoja valokuvia kuin mainoksiakin. Ennen on koko perheen voimin oltu mukana koko ruuan tuotantoketjussa eikä ruuan äärellä turhia juteltu.
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on hauska ja viihdyttävä kirja, se herättää ajatuksia ja pohdintoja. Kirjan lukee helposti muutamassa päivässä, joten kirjaston pikalainastakaan ei tarvitse ottaa sakkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti