1.7.2012

Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla" on monille tarinana ehkä tuttu samannimisestä leffasta. Itse en ole elokuvaa nähnyt, mutta kuullut kirjasta hyvää - ajattelin että tässäpä voisi olla kivaa kesälukemista.

Tarinaa kerrotaan Thomaksen näkökulmasta. Eletään 1960-luvun alun kesiä kesäparatiisissa isä Kaiuksen ja äiti Isabellan kanssa. On valkoinen huvila, reppuun mahtuva kesäkirjasto, synttärit ja kaikki pienet hassut hetket. Se on kesäelämää ja kesäelämä on kaukana erillään talvielämästä kaupungissa, itäisessä Helsingissä. Isä on insinööri ja äiti entinen Lintsin vedenneito, kauniimpi kuin muiden äidit ja niin ihana, hassu, mutta myös jotenkin etäinen. Yhtenä päivänä kesäparatiisiin tupsahtaa Enkelin perhe: isä Gabriel, äiti Rosa ja tyttäret Nina ja Renée. Amerikassa asunut perhe tuo tuulahduksen kaikkea uutta ja ihmeellistä.
Isabellasta ja Rosasta tulee erottamattomat ystävykset, ne ihanat naiset rannalla, jotka antavat ihonsa paahtua tummanruskeiksi ja ovat toinen toistaan kauniimpia. He pukeutuvat värikkäisiin mekkoihin ja kampaavat tummat tukkansa samalla tavalla. Yhdessä Bella ja Rosa on vapaudenjanoisia, oikuttelevia ja outoja, kuin isoiksi kasvaneita teinityttöjä. Puhutaan ihanasta elämästä ja sen etsimään lähtemisestä. Kesäparatiisissa päivät kuluvat verkkaiseen tahtiin, Thomas ja Renée leikkivät milloin metsissä, milloin rannoilla ja milloin tehden ihmiskokeita Erkki Johanssonilla. Äidit ovat etäisiä, kauniita ja menevät omia menojaan, kuitenkin oleillen suurimman osan ajasta kuumilla rantakallioilla. Mutta niin kuin kauniit kesäpäivät ja kesälomat yleensä, loppuu kaikki ihana aikanaan ja muistoihin jäävät nuo ihanat kesät. Mitä tapahtui ja miksi kävi niin?

Fagerholm kirjoittaa verkkaisesti ja kirja etenee hitaasti. Tarina on kuitenkin ihastuttava, kaikessa mutkattomuudessaan. Kun kertoja on lapsi, ei aikuisten käyttäytymistä selitellä puhki, vaan tulkitaan sivustakatsojan roolissa. Ja onhan lapsella omakin elämä, jännittävä kaikkine seikkailuineen, tunteineen ja hetkineen. Ihanat naiset rannalla tuntuu kertovan niistä lapsuuden ihmeellisistä kesistä, jolloin aurinko tuntui paistavan aina. Kerrotaan myös verkkaisista 1960-luvun kesistä, jolloin kesämökkeilijä ei tarvinnut edes jääkaappia. Elämä on yksinkertaista, suloista ulkoilmaelämää.

Ihanat naiset rannalla on ihana kirja juurikin siksi että tulkinnalle jäi paljon tilaa. Aikuisten maailmaa voi lukea rivien välistä: on turhautunut kotirouva ja vapaudenkaipuinen nuori nainen, jolle perhe-elämä osui kohdalle aivan liian varhain. Olisiko ihanien naisten tarina erityisen kiinnostava, josta he kertoisivat siitä itse? Entäpä Thomaksen ja Renéen vahva ystävyys, joka tuntuu jättävän jälkensä molempiin lopullisesti?

Ihanat naiset rannalla on ihanaa kesäluettavaa: aurinko paistaa ja rusketus syvenee, ainakin mielikuvissa. Kirja myös fiilistelee vähäeleisen kauniisti 1960-luvun alkuvuosien muotia, kesähuviloita ja populaarikulttuurin murrosta.

Ei kommentteja: