8.2.2013

Sydämen mekaniikka


kuva Gummeruksen sivuilta

Mathias Malzieun "Sydämen mekaniikka" on kustantajan mukaan "Aikuisten satu toivottomille romantikoille". Painottaisin kuitenkin sanaa toivoton, enkä suosittelisi romantikoille ehkä sanan perinteisessä merkityksessä, varsinkaan jos odottaa kirjalta hupsuja juonenkäänteitä ja ylitsepursuavan siirappista rakkautta.
 
Eletään vuotta 1874 Edinburghissa. Arthur's seatin laella olevassa talossa syntyy taas yksi isätön lapsi liian nuorelle äidille. Pienokaisen kohtaloksi meinaa koitua maailman kylmin yö, sillä hän syntyy sydän jäässä. Tohtori Madeleine pelastaa vastasyntyneen asentamalla tämän rintaan käkikellon, tahdistimeksi heikolle sydämelle. Vauva joutuu äitinsä hylkäämäksi ja jää asumaan tohtori Madeleinen orpokotiin, eikä kukaan halua adoptoida tikittävää ja kukkuvaa kummallista poikalasta. 

Tohtori Madeleine varoittaa poikaa, Jackia, yhä uudelleen ja uudelleen hänen heikosta sydämestään. Se ei tule kestämään liian vahvoja tunteita, ei vihaa eikä varsinkaan rakkautta.  

”Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi. Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua. Sillä silloin sydämesi kellon suuri tuntiviisari puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.”

10-vuotiaana Jack kuitenkin kuulee kauniin pikkutytön, Miss Acacian, esiintyvän ja rakastuu auttamattomasti. Vuosikausia poika rakastaa pakkomielteen omaisesti tyttöä, kunnes surullisten sattumien myötä hän lähtee pakomatkalle, tarkoituksenaan löytää tuo ihmeellinen tyttö. Jackin matka kulkee Pariisiin ja sieltä tytön kotiseudulle Andalusiaan. Matkakumppanikseen ja sydänkellonsa huoltajakseen Jack löytää lemmenkipeän taikurin, Mélièsin. Retkellään Jack kokee rakkauden ilon ja raakuuden, mutta kestääkö hänen sydämensä hienovarainen mekaniikka tunnekuohuntaa vai risahtaako se rikki aivan kuten tohtori Madeleine on häntä varoittanut?

Sydämen mekaniikka on synkkä ja kaunis, hieman vinksallaan oleva kauhuromanttinen satu, josta kieltämättä tulee vahvasti timburtonmainen fiilis. Teksti on "helppoa" ja tarina soljuu eteenpäin kevyesti, joten lukukokemuksena tämä oli kiinnostava, vaikka loppu jättikin hieman... noh, kylmäksi. Mutta kuten hyvät sadut yleensä, on tässä ennalta arvaamaton loppu ja siksi se kannattaakin lukea itse. 

Tarinaan sopiva kansikuvitus on Jenni Noposen upeaa työtä, vaikka luulinkin kirjan alussa pitkän aikaa että päähenkilö on tyttö - hänen nimeään ei mainittu eikä suomalainen "hän" anna vihjettä siitä kummasta sukupuolesta on kyse.

Ei kommentteja: