Tämä ei ole lasten maa

Eletään 1980-lukua göteborgilaisessa lähiössä, Gårdstenissa. Kadut on nimetty somasti mausteiden mukaan, mutta ympäristö on kuitenkin betonitaloja betonitalojen jälkeen, räkäisiä lapsia, narkkareita, maleksivia teinejä ja tulevaisuus, joka ei näytä kovin valoisalta. Miira on syntynyt Ruotsissa, mutta hänen vanhempansa ovat kotoisin Suomesta - ja tästä syystä Miirakin on leimattu maahanmuuttaja-statuksella. Koulua käydään suomeksi, suomiluokan tunnuksena on aina Fi - kuin leimattaisiin kehitysvammaiseksi. Äiti on siivooja, joka lyö nyrkkiä tiskipöydän kulmaan ja potee työssä kipeytynyttä selkää, isästä on tullut autotehtaalla kivikasvoinen robotti, jonka valokuvausvälineet pölyttyvät joskus pimiönä toimineessa kylppärissä. Vanhemmat puhuvat lyhyillä sanoilla ja ovat hieman hukassa hekin. Kotona on kuitenkin siistiä, jääkaapissa ruokaa (Suomen reissujen jälkeen makkaraa) ja äiti kutoo varastohuoneessa mattoja lattioille ja selkäsaunatkin loppuvat siihen paikkaan, kun Miira pistää vastaan.

Miira ei ole mikään hihittelevä perustyttö, vaan hän tappelee, sylkee, kiroilee, lintsaa ja kun kerran päättää jotain, pitää myös siitä kiinni. Kova ympäristö saa lapsetkin muuttumaan koviksiksi, jotta selviytyisivät päivästä toiseen ja Miira valitsee kovisnaamion pärjätäkseen. Opettajat eivät ymmärrä eivätkä kunnan päättäjätkään sen vertaa. Mutta Miirasta ei tule rappusiivoojaa vaan pääministeri tai aivokirurgi, mutta miten oppia ruotsin kieli täydellisesti, jos on tuomittu olemaan suomiluokalla? Ja entäs ne ruotsalaiset sitten, miten niiden kaveriksi pääsee?

Kertomus alkaa Miiran ollessa ala-asteella ja päättyy peruskoulun loppumiseen. Siinä välissä Miira kasvaa nuoreksi naiseksi, joka ei luovuta. Vanhemmat eivät tiedä miten tyttöä tulisi käsitellä, mutta antavat vapautta ja tukevat Miiran villeimpiäkin suunnitelmia. Miira erehtyy ja kokeilee, mutta hetkittäin jopa raivostuttavan villissä tytössä on kuitenkin koko ajan läsnä jonkunlainen järjen ääni, ylpeys ja voimallisuus.

Teksti on nopeaa, paikoitellen rujoa ja inhorealististakin, mutta imaisee mukaansa. Miiran toimeliaisuutta, päättäväisyyttä ja energiaa ei voi kun vain ihailla, vaikka ällöttävyyksillä mässäily tyylikeinona on hieman puuduttaakin. Tapahtumissa on toistoa, mutta niin on myös tylsässä elämässä ylipäätään. Tarina loppuu kuin kesken ja siihen sisältyy hienoinen antikliimaksi, mutta jätettäköön se jokaisen omaksi tulkinnaksi. Tämä ei ole lasten maa pohjautuu Eija Hetekivi Olssonin omiin lapsuudenkokemuksiin ja kirjailija on mitä ilmeisemmin kirjoittanut Miiraa hyvin paljon omaa itseään. Miiran henkilöhahmo ei ole helppo, mutta se on uskottava ja vahvasti tunteva yksilö.

 
Tämä ei ole lasten maa on kasvutarina, johon voi samaistua helposti, jos tunnistaa tunteen "pakko päästä pois". Kun lapsuus ja nuoruus on vain aikaa, jota pitää kuluttaa, päästäkseen elämänvaiheeseen jossa voi määritellä itse itsensä ja asuinpaikkansa, oman tulevaisuutensa suunnan.