En osaa oikein kuvailla sitä fiilistä, mitä koin näyttelyssä. Olin vaikuttunut. Mutta en osaa määritellä, oliko vaikutukseni taiteeseen perustuvaa vai siihen miten suurena innoittajana Kalevala on toiminut. Ehkä jotain siltä väliltä. Kalevalasta inspiroituminen näkyy mielestäni tiettyinä vivahteina, jotka sitten toistuvat eri taiteilijoiden töissä.
Lempiteokseni on ehkä jonkun mielestä tylsän perinteisesti Akseli Gallén-Kallelan Lemminkäisen äiti. Se on teknisesti hyvin tehty, hienosti sommiteltu ja siinä on vetovoimaa. Se pysäyttää. Se on synkkä, täynnä epätoivoa, mutta myös voimaa. Draamaa, suuria tunteita. Äiti herättää poikansa eloon. Jos jotain oikein kovasti tahtoo, sen voi saavuttaa.
Pidän ihmishahmojen mustista ääriviivoista, siitä että ne ovat taidokkaan esittäviä, mutta kuitenkin tyyliteltyjä. Tuonelan joen rantakivet ovat paksun veren tahrimat. Lapsena mietin aina, onko tuo synkkä joki verta...? Ranta on tiivistä kivikkoa, sieltä täältä kasvaa pieniä kukkia symboloimassa kenties uutta elämää...
Oma analyysini tuntuu lähinnä lattealta... pidin myös monista muista teoksista, varsinkin Joseph Alasen töistä, niissä on hieno, jotenkin graafinen ote. (En tiedä onko sattumaa, mutta Sanna Annukan töissä on jotain samaa.) Myös näyttelyyn kutsuttujen nykytaiteilijoiden teokset olivat kiinnostavia mm. Katja Tukiaisen ja Nanna Suden tulkinnat.Suosittelen näyttelyä kaikille. Haluaisin käydä ehkä toistamiseen itsekkin. Näyttely on avoinna 9.8.2009 saakka.
kuva googlesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti