Pakomatkalla

Bläääähhh.
On ollut kyllä niin mälsä viikko ettei mitään rajaa. Koko viikkoa ovat hallinneet Kaihomieli, Kaukokaipuu, Ikävyys ja Alemmuudentunne. Ne tuli tänne yksi kerrallaan ja jumahtivat sohvalle, vaativat keittämään kahvia ja teetä ja huutelivat vuoronperään kaikkia niitä juttuja joita elämästäni puuttuu. Lisää-päänvaivaa laittoi postiluukusta lapun, että ethän nyt vaan unohda että putkiremppaakin on tiedossa tulevaisuudessa. Turhamaisuus soitti ja neuvoi laittamaan jalkaan kengät, joista tulikin ihan jumalaton rakko kantapäähän sekä muistutti, että vaatekaappini sisältö on järkyttävä.
Mä niin inhoan noita tyyppejä.

Onneksi Kyllä-se-vielä-siitä laittoi mailia ja ehdotti, että laittaisin kynttilöitä palamaan, tekisin mustikkarahkaa ja katsoisin vihdoinkin sen kaverilta lainatun Amélien. Ja samalla voisin virkata.
Se kyllä tietää aina, mikä auttaa.

Häpeäkseni voin tunnustaa, etten ollut koskaan katsonut Amélieta ajatuksella. Olin silmäillyt sitä vain ohimennen, hajamielisesti, keskittymättä, koskaan katsomatta sitä loppuun saakka. Mutta nyt... ja ah. Amélie on vaan niin ihana. Miten olen voinut ohittaa jotain tällaista?
No, tiedän että tulen jossain jutuissa auttamattomasti jäljessä.

Amélien visuaalinen maailma on ihastuttavan kaunis, taustalla soi pariisilainen haitarimusiikki ja henkilöhahmot ovat kaikki niin hullunkurisen ihanan kamalia, ettei niistä voi olla pitämättä. Amélie touhuilee ja puuhailee, auttaa ihmisiä heidän tietämättään, mutta tietoisesti välttelee kohtaamasta suurta rakkauttaan - kunnes lopuksi. Mitä muuta tästä leffasta voisi tulla kuin hyvä mieli? En halua kuulla vastaväitteitä. Mitä tekee surullinen Amélie? No tietysti leipoo!

Ihana Amélie ja ihana elokuvallinen pakomatka synkeästä ja tympeästä arjesta. Haluan Pariisiin hassuttelemaan, ostamaan hedelmät kojuista ja kahvittelemaan pienissä kahviloissa! Haluan salakuuntelemaan pariisilaisten kiivaita keskusteluita, kävelemään heidän kaduillaan ja syömään heidän croissanttejaan.

Mutta ei, pakko tyytyä syksyiseen Helsinkiin. Pimeneviin iltoihin ja kylmenevään tuuleen.

p.s.

Minun 10 vuotta vanha rinkkani on muuten vähän niinkuin Amélien isän tonttu: se on nähnyt enemmän maailmaa, kuin omistajansa ikinä. Minun kanssasi se on nähnyt Pohjois-Norjan ja Tallinnan ja reissannut vuosia junassa väliä Tampere-Rovaniemi. Mutta olen lainannut sitä parille kaverille ja niiden mukana se on päässyt Interrailille Eurooppaan ja junalla Moskovaan.