Kävin viimein katsomassa Picasso-näyttelyn. Eihän tänään ollutkaan kuin toiseksi viimeinen näyttelypäivä, huom. jatkoajalla. En tiedä miksei ole tullut mentyä aiemmin, ei olisi ehkä tarvinnut jonottaa sitä 25 minuuttia -15 asteen pakkasessa.
Näyttely oli varsin antoisa. On aina mielenkiintoista nähdä niitä ei niin tunnettuja töitä, luonnoksia, valokuvia... kummasti syventävät käsitystä taiteilijasta, jolla on kuitenkin niin suuri statusasema. On myös huvittavaa kuunnella tavistaidekriitikkojen spekulointia ja syväluotaava teosanalyysiä sivukorvalla.
On mielenkiintoista avata kaikki aistit ja antaa omien mielikuvien tulla ja syntyä: jostain teoksesta en pidä alkuunkaan, jossain voi olla kaunis sävy yhdessä nurkassa - ja joku teos on mielestäni nerokkuuden huippu, kun taas jonkun teoksen kömpelyys naurattaa. Parasta on tutkia teoksia mahdollisimman läheltä, tarkastella tekniikkaa, nähdä miltä värit oikeasti näyttävät. Miettiä, kuinka se nyt joskus teki just tätä työtä, mitä se silloin ajatteli ja millaista aikaa silloin elettiin. Hassua oli, että värikkäimmistä töistä tuli mieleen graffitit... ehkä mielleyhtymä perustuu juurikin kirkkaisiin väreihin, pyöreisiin muotoihin ja rajaaviin mustiin viivoihin. Tärkeintähän itselleni Picassossa on tyyli ja sen ilmaisun vapaus, joka antoi tilaa monelle muulle uudelle jutulle.
Nyt äitinikin on varmasti tyytyväinen, että kävin katsomassa näyttelyn - hän on nimittäin patistanut minua menemään sinne jo koko viime syksyn. Ollessani Oriveden opiston kuvataidelinjalla, teimme eräällä öljyvärimaalauskurssilla taidekopiot. Kopio klassikkomaalauksesta on hyvin perinteinen kuvaamataitoa kehittävä työaihe, jossa opetellaan sommittelutaitoa ja maalaustekniikkaa. Mitään sen kummempaa ajattelematta valitsin kunnianhimoisesti omaksi klassikkotyökseni Picasson Avignonin naiset. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä voinut valita jotain vähän helpompaa... mutta sain lopulta (hirveän määrän kiukuttelua sisältäneen ) viikon jälkeen aikaiseksi ihan kelvollisen kopion kyseisestä työstä.
Taulu on isoin tekemäni ja ainoa, joka roikkuu esillä lapsuudenkodissani - ei tosin erityisen näkyvässä paikassa. Tästä syystä äitini (joka ei ole mikään suuri taiteentuntija) siis olettaa, että Picasso on suurin innoittajani ja jaksaa jauhaa kuinka "se sun maalaustyyli on sinne samaan suuntaan päin". HAH :D Olen tästä jutusta saanut niin monet hyvät naurut. Ylläolevassa kuvassa on siis osa minun kopiostani.
Oikea Avignonin naiset on hieno teos, jonka tasoon oma kopioni ei pääse edes lähelle, mutta kaikesta huolimatta se on ihan kiva sisustustaulu ja tuo mieleen monta hyvää muistoa. Oikeastaan koko sen keväisen viikon (eli 4 päivää) jonka aikana tein sitä... miten kirkkaana aurinko paistoi ja miten paljon tuskaa ja epävarmuutta maalaamiseen liittyi. Opistoaika oli erittäin hauskaa ja mielekästä aikaa, mutta tulevaisuus siintyi erittäin avoimena ja epävarmana. Kopiotaulullani on siis minulle erittäin suuri tunnearvo, mutta se opetti myös katsomaan Picasson töitä eri tavalla. Sommitelma, tekniikka, värit... Eräs samalla linjalla ollut tyttö sanoi tuolloin, kun tauluni oli suhteellisen valmis, "ajattele miten hieno työ tää olisi, jos se olisi sun oma aihe?"
Niinpä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti