Yleisesti ottaen pyrin yleispätevään positiivisajatteluun, mutta nyt ei enää jaksa. Olen melkein pari viikkoa kiukutellut, ärhennellyt ja potenut erittäin rankkaa v***tusta. Olen superturhautunut elämäntilanteeseeni ja sitä kautta oikeastaan lähes kaikkeen muuhunkin. Muistutan kihisevää ampiaispesää ja ärhäkästi kiehuvaa kattilaa. Tiedättehän mitä tapahtuu, jos sitä pesää sohaisee tikulla? Tai vastaavasti sen edeltävän hetken, kun kiehuu kiehuu kiehuu ja lopulta kiehahtaa yli kattilan laitojen?
Mutta ainahan näissä hetkissä on jotain hyvääkin, ainakin minun kohdallani kiukkuenergia toimii ja pystyn suuntaamaan patoutumia asioitten hoitamiseen. Mutta raskasta se silti on.
Kävin tiistaina taas työhaastattelussa. Olin valmistautunut henkisesti ja fyysisesti tilanteeseen, miettinyt mahdollisia kysymyksiä ja hyviä, nasevia ja päteviä vastauksia. Paikan päällä tilanne olikin sitten ihan toinen ja päädyin vastailemaan tuhannen kerran samoihin kysymyksiin siitä, kuinka epäsopiva oikeastaan olenkaan. Jep, työkokemusta on vähänlaisesti, mutta eikös hyvä asenne korjaa paljon? Jep, olen korkeasti kouluttautunut, mutta sehän ei varsinaisesti ole haitaksi... vai onko?
Olen 28-vuotias ja minulla on minimaalisesti työkokemusta ylipäätänsä mistään. Nuorempana tein muutamat lyhyet kesätyöjaksot paikoissa, joista nyt sattui saamaan töitä. Opiskelujen ohella ei sivutöitä ei ehtinyt tehdä, koska vapaa-ajalla piti vääntää kaikenmaailman portfolioita, esseitä, valokuvia, kaavoja, painokankaita, näytösvaatteita. Rovaniemellä oli lisäksi työttömyyttä ylipäätään, kun etelä-Suomessa vietettiin nousukauden huumaa ja vain harvat edes pääsivät sivuduuneihin koulun ohella. Hankin siis itselleni yliopistotutkinnon ja tein yötäpäivää omia projekteja vailla huolta huomisesta.
En ajatellut jääväni työttömäksi opintojen jälkeen, muutinhan Helsinkiin ja täällähän niitä töitä piti olla tarjolla. Ja siinä vaiheessa kyllä olikin. Sitä paitsi minun piti jatkaa oman malliston parissa ja valloittaa maailma sillä. Kun se homma jäi tauolle ja sittemmin loppui kokonaan, ajattelin että aina on olemassa suunnitelma B.
Ei onnistunut sekään.
Siinä sitten istun haastatelvana osa-aikatyöhön ja yritän vakuutella, että olisin kyseisessä työssä juuri se oikea henkilö, vaikka omaankin vain vähän työhön nimellisesti sopivaa työkokemusta. Haastattelun jälkeen olen tyhjä ja seison hetken aikaa ulkona kadulla tyhjä ilme naamallani ja mietin, että mitäs nyt. Haastattelu meni huonosti. En saa paikkaa ja taas ollaan pisteessä nolla. Nyt ollaan käytetty jo se suunnitelma B ja sen jälkeen C,D,E, F, G...
Usein sitä miettii, että mikä tässä hommassa nyt niin mättää. Suurin osa, oikeastaan lähes kaikki ystävistäni ja koulukavereistani ovat töissä, taantumasta huolimatta, tai sitten äitiyslomalla. Olen niitä harvoja, joiden elämä on vielä 28-vuotiaana enimmäkseen hakemista ja hapuilua, vailla sen kummempia tulevaisuuden suunnitelmia ja kiintopisteitä. Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia tai haaveita sinulla on?
No, tuota, kaikki on aika silleen avoinna... oikeastaan en tiedä edes mitä ensi viikolla tapahtuu.
Tekisi mieli huutaa, että olen turhautunut! Kyllästynyt! En jaksa enää! Missä on minun paikka, miksi minun pitää etsiä, eksyä, erehtyä, kokeilla, pettyä, turhautua, yrittää, yrittää, koko ajan ihan helvetisti yrittää? Miksi pitää koko ajan tsempata, joo ei tässä mitään, päivä kerrallaan ja kyllä se vielä tästä-siitä-jostain-joskus-jonain päivänä.
Jos joku kyseenalaistaa minun yrittämistäni, niin tervetuloa yrittämään itse. Minun paikalleni.
Lopulta, kuitenkin, kaiken kiukuttelun ja melodramaattisten itkupurkausten jälkeen totean, että tästä taas mennään eteenpäin. Kaikesta huolimatta tulee uusia tilaisuuksia yrittää. Oma tie ei vaan ole se näillä näkymin helpoin tie, mutta se voi olla mielenkiintoisempi ja täynnä jännittävämpiä seikkailuja. Olen vapaa, vahva ja täynnä haaveita, unelmia, ideoita. Enkä sitä paitsi ole koskaan halunnutkaan tavoitella sitä keskiluokkaista ideaalimaailmaa, vaan jotain omaa. Vaikeaa ehkä, mutta ehdottomasti tavoittelemisen arvoista.
Joskus ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen. Mutta joskus kaikki kauneus piileekiin juuri niissä ja niiden välisissä eroissa, sävyissä ja vivahteissa.
Kuvat olen skannannut eri lähteistä.
4 kommenttia:
sun saappaissa en todennäköisesti jaksaisi nousta edes sängystä (jos ei olis koiria) koska oon semmone luovuttajaluonne. ainakin pidemmän päälle.
mä oon 26 ja tehnyt töitä ihan VITUSTI. puhutaan useista vuosista jotka ovat menneet töissä joko kokonaan tai opintojen ohella, mikä on tässä miniruotsikaupungissa pieni ihme sillä jag talar inte svenska. baarissa oon esimerkiksi ollut viikonloppuisin töissä seitsemän vuotta. tauotta. hyi helvetti :D
mua hirvittää jo valmiiksi aika keväällä kun valmistun ja koulu on lopullisesti ohi. mitä sitten tapahtuu? mistä mä sitten töitä saan? oonko mä fbaarissa lopun elämääni plokkaamassa tuoppeja kun ei raksaduunia natsaa? no en jaksa stressata ja jos totta puhutaan niin olisin mielelläni vaikka sitten työtön ensimmäiset puoli vuotta. ihan että sais vähän hengähtää.
kommentissani ei näköjään oo pointtia enkä jaksa viljellä mitään "kyllä se joskus nappaa" ja "älä huoli sillä asioilla on tapana järjestyä" -kliseitä (vaikka molemmat on totta), mutta yritä nyt edes vähän NAUTTIA (ees mun puolesta) kun vielä saat nukkua aamuisin niin myöhään kuin huvittaa ja tehä päivät ihan mitä lystää. ehtii sitä duunia lykkiä sit sen 40+ vuotta jossain välis kuitenki.
Jep, tiedän kyllä mitä on kun ei saa duunia tai yleensäkään mitään (siltä ns. omalta alalta varsinkaan).. No, itse siis ratkaisin asian lähtemällä opiskelemaan lisää, mutta tämä tie taitaa johtaa vielä oudompaan suuntaan kuin se alkuperäinen xD
Keskiluokkaisuus on oikeasti tylsää; olen "aina" ollut sitä mieltä ja mielipide senkun vahvistuu.. Jostain kumman syystä ;) Raha on kyllä kivaa, mutta sen hinta saattaa olla vähän turhan kova.
tuitui: Nooooo, ei sitä aina jaksais noustakaan ja kyllä mäkin oon välillä tosi luovuttanut, mutta vain välillä. Oon tottunu, että ei tuu ikinä helposti mitkään jutut.
Mä oisin voinu tehdä töitä kans vähän enemmän, jos oisin tajunnu aiemmin että semmonen kannattais. Sä voit hakea sit jotain muuta, vähän mielekkäämpää hommaa. Pusket vaan läpi persoonalla ja työkokemuksella. Tai sit jäät vähäks aikaa työttömäks ja vaan chillaat. Mut pidemmän päälle ei sitäkään jaksa.
Kyllä tää tästä, tiedän sen. Hetkittäin pitää vaan saada vähän purkaa tilannetta :D
Elwyn: Oot tainnut kommentoida vähän samoja aiheita ennenkin ja muistan sun tilanteen :) Keskiluokkaisuus on kivaa varmaankin niille jotka sitä haluaa. Oishan se raha kivaa, vois tehdä kaikkea kivaa... mut joskus on tosiaan kivempaa olla vapaa kaikesta siihen liittyvästä tylsästä.
Eiköhän se tästä.
Mä sitten sain sen osa-aikatyön johon olen ylikoulutettu, väärin koulutettu ja joka usein on liian simppeliä ja rahaa tietysti tulee liian vähän...
Ainoa mitä itse näistä duunikuvioista olen oppinut on että kaikki atk-taidot on tarpeen ja että työväen opistolla voi jatkokouluttautua näissä.
Mutta ymmärrän niin hyvin sun tuskan, aika usein joudun kyselemään, että mitä helvettiä mä elämälläni teen, miks mä en löydä duunia joka ois just se oikea. Ja mähän oon niin vanhakin. Blaah. Tästä tosiaan mennään vain ylöspäin.
Lähetä kommentti