Tuhkapilvien takaa paistaa tänään kirkas kevätaurinko. Ihanaa.
Aamupäivä alkoi leffalla, jonka katsominen jäi eilisillalta: Taking Woodstock. Hyvä fiiliksen elokuva, jota luonnehditaan "kepeäsydämiseksi komediaksi".
Lyhykäisyydessään tarina kertoo siis legendaaristen hippifestareiden valmisteluista. Kolme päivää rauhaa ja rakkautta - ja hyvää musaa. Pidin. Kovasti.
Leffasta jäi haikea fiilis: goddamn hippies, niillä oli kuitenkin joku elämää suurempi juttu, jonka puolesta velloa epämääräisen pehmeässä tilassa, jossa rakastamisella ja rauhalla oli merkitys. No worries. Maailma muuttui ympärillä koko ajan, vastustettiin sotaa ja pelkästään tukan kasvattamisella sai aikaiseksi statementin. Oma sukupolvi taitaa tavoitella enemmänkin rahaa ja velloa vain omassa epävarmuudessaan tai vastaavasti olla hetkittäin liiankin skarppia jengiä. Mikään ei taida olla enää kovinkaa radikaalia. Minusta ei vaan taida olla hipiksi, kärsimätön ja temperamenttinen luonteenlaatu takaa sen, että elämässä on aina liikaa särmää, ongelmia ja asiat ottavat ihan kunnolla päähän. Siinä vaiheessa ei enää peacelove-sepustukset auta, kun päässä räjähtää.
Hippihenkiset rievut tulevat muotiin joka kesä, ja tälläkin hetkellä fiilistelen Ellokselta löytyvää kuvan tunikaa. Jos ei aatetta, niin vaatetta vaikka sitten.
... olen juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa, turha meikäläistä yrittääkään kategoriaan laittaa...
Onneksi olen jo liittynyt Facebookissa Rakkauden kesä 2010 täältä tullaan -ryhmään.
2 kommenttia:
Jos ei ihan hippeyttä, niin nyky-yhteiskunta tartteisi ehdottomasti jonkin yhteistavoitteen. Miksei vaikka ympäristön parannus, jos se saisi samanlaisen yhteishengen aikaan kuin hipeillä. Aivan mahtavia juttuja muuten tuossa taannoisessa Coco Chanel-postauksessa! <3
W: Jep. Kyllä sitä yhteisöllisyyttä tavallaan kaipaa ja olihan se hipeilläkin kaunis ajatus kaiken takana. Tosin aikahan oli aivan täysin erilainen.
ja kiitos :) kiitetään myös Cocoa :D
Lähetä kommentti