Flunssa kaatoi sitten minutkin. Oikeastaan aika pian sen jälkeen perjantaina iltapäivällä, kun olin juuri ehtinyt tänne kirjoitella "ei tässä nyt sairastamaan kerkiä". Hirveä olo vei voimat totaalisesti. En yleensä sairastele usein enkä edes niin välitä pienestä kausinuhasta, mutta tämä ebolaflunssa (kuten leikkimielisesti olen tautia nimittänyt) on näköjään aivan omaa luokkaansa.
Viikonloppu menikin lähinnä nukkuessa tai sohvalla makoillen. Kaikki se työ, minkä olin siis asettanut itselleni tehtäväksi viikonlopun aikana, jäi siis tekemättä. En voi kuvailla sitä valtavaa v**uksen määrää, mikä raastaa hermojani vieläkin. Olin todella surkeana. Lohdutin itseäni irtokarkeilla, pinaattilätyillä ja pähkinämyslillä sekä visiiitillä videovuokraamoon: lauantaina katsoin pari leffaa, Dome Karukosken Tummien perhosten kodin ja Pedro Almadóvarin Särkyneet syleilyt.
Molemmista pidin paljonkin: Tummien perhosten kodin ahdistavan synkeä fiilis sopi kurjaan olotilaan (ja hei Tommi Korpela --we do not need to say no more--), mutta lopussa oli toivoa. Almadóvar ei taas petä, rönsyilevä juonenkerronta pitää kiinni otteessaan ja leffojen visuaalisuus on kerrassaan huikeaa.
Penelope on aina yhtä ihana. Kahvittelukuvan voi muuten bongata valtavana suurennoksena Café Fannyn seinästä.
Sunnuntaina tahkosin Frendien kolmatta tuotantokautta, onko parempaa keksintöä kuin TV-sarjojen DVD-boksit? Ja Frendien sympaattinen maailma piristää aina, oli olo kuinka kurja hyvänsä. En ole vieläkään ihan täysin terve, mutta nyt pitää alkaa painamaan hommia niska limassa. Jos selviän tästä viikosta kunnialla, olen tyytyväinen.
Kuvat google
Kuvat google
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti