Sunnuntaiset Isänpäiväkahvit isän nimeen.
Sain vähän aikaa sitten viimeinkin luettua Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia ja aikeissani on jatkaa trilogian parissa.Tarina oli kyllä törkeän hyvä ja jännittävä, enkä yhtään ihmettele, että niin monet ovat hullaantuneet Lisbeth Salanderin henkilöhahmosta. Omatperäiset - ja tahtoiset naishahmot rules.
Halusin lukea tässä välissä jotain "kevyempää" ja päädyin Kjelliin, koska rakastan syvästi "Missä kuljimme kerran" teosta. Tämän kanssa on nyt sama juttu, aluksi en yhtään jaksanut keskittyä Westön jaaritteluihin, mutta hän osaa tehdä joistain henkilöhahmoista niin kiinnostavia, että ne pakottavat lukemaan tarinaa eteenpäin. Kielenkäyttö on vangitsevaa ja ohikiitävien hetkien kuvaamisen kauneus jotain niin koskettavaa. Kirja on nyt puolessa välissä, mutta tällä kertaa tuskin päästään "Missä kuljimme kerran" tasolle... voi, se oli niin hieno lukukokemus että voisin jaaritella siitä loputtomiin. Harmi vain, että yleensä ihmiset eivät ole lukeneet sitä tai eivät ole tykänneet siitä... is anyone out there...? Voisin perustaa MKK-kerhon, jossa juotaisiin kahvia ja analysoitaisiin henkilöhahmoja, välillä tehtäisiin retkiä kirjassa mainittuihin paikkoihin. Kirjasta on tekeillä kaiketi elokuva, tosin kyllä vähän pelkään, että en tule niin pitämään siitä.
Vaikka kirjoista onkin kiva puhua, niin huomaan silti ärsyyntyväni niistä kaunokirjallisuuden ystävistä, jotka alleviivaavat lukemisharrastustaan ja tekevät itsestään sitä kautta hirveän tärkeän ja intellektuellin kulttuuripersoonan. Kerran kirjakaupassa kuuntelin, kun kassalla ollut naishenkilö selosti tärkeänä myyjälle, kuinka hän on kirjakauppojen suurkuluttaja. Itseasiassa hän käytti itsestään tuota nimitystä ja aloitti lauseensa "Kirjakauppojen suurkuluttajana olen sitä mieltä..." Hohhoijjakkaa. Onhan se kivaa omistaa kirjoja, mutta aina ei ole varaa eikä haluakaan ostaa kirjaa - itse ainakin tykkään hirveästi käydä kirjastossa - enkä koe, että se tekisi minusta yhtään sen huonompaa lukijaa, saati "kirjallisuuden ystävää".
Olen lapsesta asti tykännyt lukea, kausittain enemmän ja vähemmän, mutta laidasta laitaan kuitenkin. Olen ollut töissä niin kirjastossa kuin kirjakaupassakin ja olen jopa hakenut opiskelemaan kaunokirjallisuutta, ihan vain siksi että olisin halunnut analysoida. Ei kyllä kaduta etten päässyt. Parhaimmillaan jokin kirjallinen teos on vahva ja tunnesidonnainen lukukokemus, mutta on silti mukavampaa, kun lukemista voi ihan vain harrastaa -- lukea lukemisen ilosta.
Jos olen musiikin suhteen vähän rokkipoliisi, niin myönnän tietynlaisen "totisuuden" vaikuttavan myös siihen mitä luen. Tykkään lukea hyvin kirjoitettuja, mielenkiintoisia tarinoita. Aina ei tarvitse olla niin korkealentoista tai laadukasta, mutta jos tarina ja henkilöhahmot ovat "köpöjä", alkaa lähinnä ärsyttää tai pahimmillaan tunnen vain syvää myötähäpeää.
Tykkään myös itse kirjoittaa, enkä voi kieltää, ettenkö haluaisi joskus kirjoittaa omaa kirjaa, juuri kaunokirjallista teosta. Voi olla että se jää vain haaveeksi, koska sen pitäisi olla aika hemmetin hieno, että se kelpaisi myös itselleni. Hetkittäin huomaan hieman jäätyväni kunnioituksesta, jos bongaan jonkun kirjailijan katukuvasta, mutta toisaalta siihen tottuu pidenmmän päälle. Tosin Sofi Oksasen kanssa olen matkustanut usein samalla metrolla, tehnyt ostoksia ruokakaupassa ja lainannut leffoja videovuokraamossa, mutta silti tekisi mieli aina huutaa "sun kirjat on niin parhaita!"
