Thirty and still alive

Tänä vuonna on toivotettu kymmenittäin onnitteluja ja vietetty useita kolmenollabileitä. Toisille ikääntyminen on iisimpää ja toisille -kuten myös itselleni- vaikeampaa. Omat kolmekymppiseni menivät puolihuolimattomasti hutaisten, mentaliteetillä "no tulipahan nyt ees jotenkin vietettyä". Eilen vietimme rakkaan ystäväni kemuja isomman kaavan mukaisesti, mutta toisaalta onpahan hänen kriisinsäkin ollut omaani suurempaa. Ja se on jo saavutus itsessään, koska olet pitänyt itseäni the ikäkriisittäjänä.

Juhlinta alkoi alkuillasta Groteskissa.

 Söimme hienosti aikuisten ihmisten tapaan kolmen ruokalajin illallisen, harmi vain että tämmöiseen tottumaton ei todellakaan enää muista mitä kaikkea ihanaa ruuat sisälsivät. Mutta ruoka itsessään oli erittäin hyvää.

 Alkuruokana ihanan kermaista keittoa, jossa oli ainakin purjoa ja tryffeliä. Ihan taivaallisen hyvää! Hapokas valkoviini kruunasi makuelämyksen.

 Pääruokana ylikypsää ankkaa, paprikapyreetä, linssejä ja perunakroketti... olikohan vielä jotain muuta? Oikein maukasta tämäkin.

Jälkiruokana oli kookos..vaahtoa, vadelmasorbettia ja valkosuklaapannacottaa...? Makuja oli niin monta että en muista. Ihanaaihanaa.

Päälle capuccino....

... ja yllätyskakku, joka hämmensi päivänsankarin. Ja tuohon oli myös järjettömän hyvää!

Ehkä tämäntyyppiseen ruokailuun voisi tottua, mutta toisaalta en tiedä haluaisinko. Hyvä ruoka on elämys itsessään, visuaaliset annokset kauniilla astioilla nostaa fiiliksen huippuunsa. Jos tästä tulisi arkista tai tavallista, voisi elämä olla aikas tylsää.

Noh, päädyimme kuitenkin jatkamaan kotoisasti Looseen. Ja Loosesta vielä Kokomoon. Ystäväni kommentti kun jonotimme sisälle täsmensi aika hyvin paikan tunnelmaa: "Onks tänne ikäraja 14? Voidaanko mennä johonkin aikuisten paikkaan?" Sisälle kuitenkin mentiin ja hauskaa oli.

Vielä tuosta ikähommelista. Muutama vuosi aiemmin olin lähinnä kauhuissani lähestyvästä kolmenollasta. Elämäni ei tuntunut etenevän yhtään samaan tahtiin kuin ystävien ja elin sellaisessa epämääräisessä välitilassa, jossa ei tapahtunut mitään. Ei töitä, ei parisuhdetta, ei rahaa, ei mitään. Päämäärätöntä hapuilua, odottamista, toiveita ja laskusuuntainen itseluottamus, elämänluottamuksesta puhumattakaan. Elämänkriisini oli valtava. Vuosi 2009 saa aikaan vieläkin ahdistusta, vaikka kai sekin vaihe piti kokea. Seuraava vuosi toi tullessaan paljon hyvää ja kaunista, ja kolmekymppiä edeltänyt vuosi oli kaikinpuolin elämäämullistava kokemus.  Olen edelleen se sama tyyppi kuin 15-vuotiaana, kuitenkin vain paljon rohkeampi, vähän viisaampi ja pari astetta vähemmän angstinen. Ja tämän tästä mietin, että jos 15-vuotiaalle minälleni, joka totesi kavereilleen välkällä "siis apua mä oon jo viistoista, puolet lisää ja oon jo KOLKYT, IHAN HIRVEETÄ!" , kerrottaisiin millaista elämää hän viettää kolmekymppisenä, olisi se teini ihan hirveän ylpeä.

(ja samalla voitais heittää yläfemmat, sillä sama musa kuulostaa edelleen ihan helvetin hyvältä!)

Gone with the River

Paola Suhosen ja Seppälän yhteistyömallisto tulee valikoituihin myymälöihin ensi viikon tiistaina.

Mallisto on tummanpuhuva ja syksyn/talven juhlakauteen sopiva. Samettia ja pitsiä, sulkakuvioita. Kauniita ja naisellisia, jotka sopivat eri ikäisille ja kokoisille naisille. Vaatteet ovat malliltaan hyvin  ivanamaisia, ja niiden designhenki on onnistuttu säilyttämään, vaikka tuotannosta vastaakin Seppälän kaltainen "massavaateketju". Hinnoiltaan vaatteet ovat suhteellisen edullisia, joka onkin yhteistyön parhaita puolia: ivanatyyliä huokeampaan hintaan.

kuvat Seppälä

Paola Suhonen on ohjannut myös yhteistyön merkeissä lyhytelokuvan Gone with the river, jota on ehditty arvostella sen mainosmaisuudesta. Elokuva oli mielestä visuaalisesti kaunis ja kepeä juoni säilytti kiinnostavuutensa, mutta toki siitä huomasi että tässä nyt mainostetaan myös kyseistä mallistoa, koska puvustus oli silmiinpistävän yhtenäistä.

Yhteistyö on hyvää varmastikin hyvää nostetta Seppälälle, mutta toisaalta mallisto kuvineen ja lyhytelokuvineen on visuaalisestikin lähes puhdasta Ivana Helsinkiä. H&M onnistuu yhteistyömallistoissaan näyttämään aina myös hennesiltä, mutta tämän yhteistyön puitteissa Seppälä jää mielestäni hieman taka-alalle, tuottajan rooliin. Pisteet kuitenkin rohkeudesta kokeilla uusia asioita. Odotan innolla miltä vaatteet näyttävät luonnossa ja toisaalta Seppälässä on aina panostettu vaatteiden istuvuuteen ja mallit sopivat suomalaisille naisvartaloille erittäin hyvin. Kuinkahan monissa pikkujoulujuhlissa pukeudutaan tänä vuonna tuohon sulkakuvioituun samettimekkoon?

Precious - harlemilaistytön tarina

" Mun nimi on Claireece Precious Jones. Miksköhän mä sen sanoin. Kai siks etten mä vielä tiedä kauan mä tätä stooria heitän tai onks tää ees mikään stoori; alanks mä ihan alusta vai tästä päivästä vai kahden viikon päästä.-- Jotkut kertoo juttuja joissa ei oo järkee eikä ne oo totta. Mä yritän kuiteski puhuu järkee ja kertoo sellasta mikä on totta, mitä itua tässä muuten on, hemmetti? Kait maailmassa muutenki on tarpeeks fuulaa ja kaikkee paskaa."

Olen halunnut jo pitkään nähdä Precious -leffan, mutta olen myös vähän vältellyt sen näkemistä rankan tarinan takia. Nappasin Sapphiren alkuperäisteoksen kuitenkin matkaan kirjastosta, ajattelin lukea kirjan ensin ja niellä tarinaa pala palalta. Alunperin kirja on ilmestynyt nimellä Ponnista! (Push), mutta elokuvan myötä sen nimeä on muutettu ja oikeastaan hyvä niin, koska päähenkilö on kaikinpuolinen erittäin precious.

Kirja on kamala. Tarina on ihan kauhea, ruma, ällöttävä, raskas, sairas - mutta kuitenkin ravisuttavan hyvä ja ansaitsee oman nostonsa. 

Precious Jones on raskaana, toistamiseen omalle isälleen. Äiti pahoinpitelee, fyysisesti ja henkisesti. Ja pakottaa syömään, onhan lihava itsekin - eikä sekään riitä, vaan katsoo vierestä kun tytärtä raiskataan. Precious synnytti ensimmäisen lapsensa 12-vuotiaana, pikku Mongon, Downin syndroomaisen tyttären, jota hän ei ole koskaan nähnytkään. Koulussa menee huonosti, eihän Precious ole koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan ja kun uusi raskaus huomataan, Precious saa potkut. Hyvä juttu sinänsä, sillä Precious pääsee erityisluokalle ja hänen elämänsä alkaa muuttua paremmaksi. Elämä on jokapäiväistä taistelua ja rankat kokemukset tekevät siitä vielä vaikeampaa, mutta Precious taistelee.

Onnellista loppua tässä tarinassa ei ole, mutta paljon tahdonvoimaa ja toivoa, joten lukukokemus on voimauttava. Sapphiren käyttämä puhekieli on yksinkertaisen töksähtelevää, mutta sitä kantaa Preciousin oma ääni eikä rankkaa tarinaa ole syytä piilottaa kauniiden kielikuvien taakse. Precious on kai jollain tavalla afroamerikkalaisen kulttuurin metafora - isokokoinen mutta samalla näkymätön, ongelmainen, alistettu, pahoinpidelty mutta silti niin kovin voimakas, elämänhaluinen ja ylpeä. Tarina opettaa, että ihan jokainen voi muuttaa elämänsä suuntaa paremmaksi.

"Sit maikka sanoo että meidän täytyy nyt kirjottaa päiväkirjaa. Et meidän jokaisen elämä on tärkee. Se on hankkinu meille yhden Audre Lorden kirjottaman kirjan, se on kirjailijanainen niinku Alice Walker. Siinä sanotaan, et meillä kaikilla on tarina kerrottavana." 

 Ja Precious Jonesin tarina todellakin kannattaa lukea.

Säälittävä syksy, haluaisin tietää mikä maksaa, antaa sataa

Kappas, bloginihan se täällä!

Syysväsymys ja "mua-stressaa-tää-uus-työ-ja-kaikki-muu" jatkuu, joten turha siitä tulla päivittäin avautumaan. Ystäväni tuumivat, että uuteen työhön sopeutuminen vie aikaa 3-12kk, joten kyllä tässä on sitten vielä kestämistä...

Syksy on jo pitkällä, havaitsin. 

 

Onhan tässä väriloistossa oma kauneutensa. 

Kävelin Ruttopuiston ohi kuulaassa syysilmassa ja mietin, että juuri nyt olen onnellinen.

Uffin euronpäiviltä hankittuja neuleita. Vaalea on ihanan harsomainen ja tosi lämmin, näyttää siltä että joku on hurautellut sen kappaleet neulekoneella ja yhdistänyt loput saumurilla. Bukleeneuletakki on unkarilainen tuote, puolet puuvillaviskoosia ja puolet tekobukleeta, hah! Ostaessani mietin chanelhenkisiä viboja ja sitä, että neule on sopivan lyhyttä mallia. Napit on ihanan neulepäällysteiset. Näiden lisäksi hankin pari perusneuletta, mustan ja beigen... tylsää, mutta käytännöllistä.

Löysinpä myös mustan retromekon, ihan ehtaa ihanankamalaa tekokuitua. Merkiltään tamperelaista Kaisu Heikkilää. Korkea pystykaulus napitetaan niskasta. Minulla on ennestään hyvin samantyyppinen vaalea mekko ja se on ollut ihan superpaljon käytössä, samaa toivon tältä.

 Patsas nimeltä Saimi

Kotonakin tunnustetaan syysvärejä

Havaihduin tässä reilu kuukausi sitten siihen, että Suomalaisen kirjakaupan valikoimissa ei enää ollutkaan Ivana Helsingin seiloriaiheisia paperituotteita. Pettymykseni oli suurta, kunnes edellisviikolla löysin aletuotteiden joukosta haluamani muistikirjan, hintaan 4€. Joskus niiiiiiiiiiiiiiiiiin kannattaa odottaa!

Muistikirjoja ja neuletakkeja ei voi olla ikinä liikaa, eihän?

Oh the sweetness of sleep and power of inspiration

Reilusti yöunta, viikonloppu täynnä mukavaa seuraa, siisti koti ja suhteellisen aktiivinen asioidenhoitopäivä - fiilikset paljon paremmalla puolella kuin aiemmin.

Sivutuotoksena siivosin myös vähän vinttikomeroani ja otin esiin lempparineuleet, jotka ovat selvinneet vaatteidenkarsimisprojektista voittajina. Muuten olenkin superkyllästynyt lähes kaikkeen vaatekomeron sisältöön. Tekisi mieli laittaa puolet uusiksi, harmi ettei se vaan nyt ole mahdollista...

Mietin pitkään mihin haluaisin juuri nyt panostaa tai millaiseen vaatteeseen haluaisin pukeutua...

 

Jotain tämäntyyppistä olisi kiva hankkia... tilipäivää odotellessa...

Jos jotain haluut niin älä jää odottaan, koska hetken voi kadottaa

V i i k o n l o p p u .

Takana neljä viikkoa uudessa työpaikassa. Olen oppinut uusia juttuja, mutta minulta vaaditaan myös päivä päivältä enemmän. Työni on kokopäiväistä toimistotyötä ja asiakaspalvelua, kiireistä ja samalla nopeutta ja tarkkuutta vaativaa. Vaikeaa työ ei käytännössä ole, sen oppiminen vaan vaatii aikaa monessa suhteessa - ihan jo konkreettisesti siinä mielessä että joudun päivittäin käyttämään montaa ohjelmistoa koko ajan.

Kun takana on ensimmäinen 8-16 viikko, on fiilis kuvan mukainen:

 En ole koskaan ollut aamuvirkku ja aamuvuoro vaatii näköjään opettelua.

 Väsyneenä en ole parhaimmillani (tuskin kukaan on) ja eilen olinkin töiden jälkeen varsinainen ihmisraunio. Töissä oli kiireistä ja hankalia juttuja, olin iloinnut palkkapäivästä mutta laskenut saatavani alakanttiin, olin väsynyt ja nälkäinen tullessani kotiin. Istuin alas, kädessäni uusin Elle-lehti, täynnä hehkutusta Elle Style Awardsien palkinnonsaajista ja menestyjistä... ei siinä ollut itku kaukana, tunsin itseni totaaliseksi luuseriksi.

Työpaikkani on ihan jees, ihmiset mukavia, työmatka ok - näistä huolimatta motivaatio on välillä todella hukassa ja se johtuu täysin omasta itsestäni. Haluaisin tehdä koulutustani vastaavaa työtä, olla luova, ahkera, inspiroitunut ja vahvoilla. Pelkään että se on mahdotonta, että en tule koskaan saavuttamaan sitä ja se tekee minut hetkittäin surulliseksi.  Tätäkö se on sitten loppuelämä, mietin.Kuitenkin elämäntilanteeni on tällä hetkellä sellainen, että tarvitsen nykyisen työni kipeästi taloudellisen tilanteeni takia - on siis pakko yrittää pärjätä ja olla hetki hetkeltä tehokkaampi, parempi, nopeampi ja onnistua. Tunteiden ristipaine on tavallaan sietämätöntä, mutta siihen tottuu.

Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että mikään ei ole turhaa tai merkityksetöntä ja että yksi asia johtaa toiseen. Minun elämänpolkuni mutkittelee, mutta vie eteenpäin. Vaikka välillä olisikin hankalaa, on helppoa arvostaa hyviä hetkiä juuri nyt ja hienoja aikoja, joita on edessä. Myöhemminkin ehtii tehdä niitä luovia juttuja ja ehkä olen niissä vahvimmallani kuin koskaan aiemmin.

Ihana, ihana pitkä viikonloppu, sillä maanantai on vapaapäivä. Aion ottaa rennosti, nukkua paljon, ulkoilla ja haistella syystuulia, siivota ja ennen kaikkea rentoutua. Nautinnollista viikonloppua kaikille!

kuvat we heart it

P.s. Herätessäni päässäni soi tämä biisi Tyttö sinä olet tähti -elokuvasta. Kaikessa korniudessaankin siinä on jotain osuvaa, koskettavaa...

Aubergine

Yves Rocher etsi jokunen aika sitten Indiedaysin kautta bloggaajia testaamaan tuotteitaan ja hain suorilta mukaan. Yves Rocher on minullekin - niinkuin varmasti sadoille muille - se ensimmäinen kosmetiikkamerkki, joka tuli tutuksi äidin ja kummitädin avustuksella. Olikin huippua päästä testiryhmään mukaan - meikkipussini kaipaa päivitystä niin tuotteiden kuin väriensäkin puolesta.

huulipuna sävyä Rose 105 sopii mainiosti nudemeikkiin

Ettei tulisi epäselvyyksiä, homma nopeasti pähkinänkuoressa: saan valita millaisia tuotteita haluan testata ja saan myös päättää mitä niistä kirjoitan. Ekat testituotteet osoittautuivat itselle sopiviksi ja mieluisiksi, katsotaan miten jatkossa.

Testasin huippukiiltävää kynsilakkaa, koska sen sävy on ihanan syksyinen. Aubergine eli munakoiso vastaa aika hyvin esikuvansa väriä ja on lämminsävyinen tummanvioletti. Lakka levittyi hyvin ja on peittävää, voimakas kiilto tuntuu fressiltä mattaisempien lakkojen jälkeen. Quick-dry fluidiin eli pikakuivattajaan suhtauduin vähän epäluuloisesti, mutta yllätyin positiivisesti: ainetta tiputetaan pisara lakatun kynnen päälle ja se leviää lakan pintaan heti. Väri sai lisäkiiltoa ja lakka tosiaan kuivui nopeammin.

Kynsilakat eivät yleensä kestä hyvänä omissa kynsissäni päivää pidempää, käytän paljon käsiäni koko ajan ja pesen niitä usein. YR:n lakka kesti ihan kivasti muutaman päivän ajan, tarkemmalla pohjalakkauksella saataisiin varmaan lisäaikaa.

Punainen kynsilakka ja huulipuna ovat ilahduttavan kirkassävyisiä punaisia, näille on aina käyttöä. Huulipuna on kosteuttavaa ja se sisältää mm. karitevoita,  testasin pikaisesti ja kestävyydeltään se on ihan jees peruspuna, ei mitään järin tymäkkää, mutta peittää sopivasti ja tuntuu tosiaan kosteuttavalta ja kesto on ok.

Syysiltana Selbyssä

Mikä voisikaan olla parempi hetki selailla The Selbyn kotikuvia kuin syksyinen ja sateinen maanantai-ilta?

kuvat The Selbyn Lontoo, Los Angeles, Paris ja Manhattan kansioista

The Selbyyn kuvatuissa kodeissa ja työhuoneissa on parasta niiden luonnollisuus: tavaraa on vähän siellä täällä eikä mitään näytä liian sliipatulta. Pidän sattumanvaraisuudesta ja siitä, että eläminen näkyy. Kaiken ei tarvitse olla siistiä ja organisoitua, ei upouutta tai sisustustrendien mukaista. Pidän kirjakasoista ja kuvakehyssommitelmista - oudoista esineistä puhumattakaan.

Tekisi mieli laittaa omaa kotia syyskuntoon. Vaihtaa tummempiin tekstiileihin, laittaa kynttilöitä palamaan... kun ulkona on ankeaa on kodista tehtävä ihana pesä, jossa kuunnella syyssateiden ropinaa.

Mannaa

Päädyin eilen vähän extemporeesti Mannan levynjulkkarikeikalle Korjaamolle. Hassua, pari livekeikkaa samalle viikolle on omalla kohdallani poikkeuksellista.

Mannan musa on yllättävän rokkia ja hänen tulkintansa on varmaa ja vahvaa, vaikka ulkoisesti nainen näytti hauraammalta ja ujommalta. Hyvä keikka kaikinpuolin ja uusi levy Shackles soi kauniin kumeasti, omia lemppareita biisit World within you ja Battleships.

Yllättäen Korjaamolla hengaili myös Bam Margera, joka hyppäsikin kesken keikan lavalle kuvaamaan :D (Manna ja BamBam ovat kaiketi vanhoja tuttuja HIM:n kautta, kun Manna vielä oli naikkarissa kitaristi Linden kanssa.)