Vuoden 2011 viimeinen luettu kirja oli myös yksi niistä monesta, jonka olen pitkään halunnut lukea.
Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo alkaa vuodesta 1991, kun 20-vuotias Clare tapaa 28-vuotiaan Henryn kirjastossa, jossa Henry työskentelee. Kohtaaminen on Henrylle ensimmäinen, mutta Clare on tuntenut Henryn 6-vuotiaasta asti, jolloin hän tapasi aikasiirtymähäiriötä sairastavan miehen ensimmäistä kertaa. Tuolloin 36-vuotias Henry oli tullut tulevaisuudesta. Kohtaamiset jatkuvat ja vuosien varrella hänestä muodostuu Claren salainen ystävä ja lopulta suuri rakkaus, kohtalo.
Henry ja Clare kertovat tarinaa vuorotellen. Aikamatkustus tuo omat haasteensa elämälle ja parisuhteelle, mutta Clare on kärsivällinen, onhan hän odottanut Henryä melkein koko ikänsä. Ensikohtaamisen aikaan Clare on kertonut itsestään kaiken Henrylle, muttei tiedä paljoakaan Henrystä - ja kun he kohtaavat, ei heidän kohtaamisiaan ole vielä tapahtunut Henrylle. Lopulta palaset loksahtelevat kohdilleen ja heidän tarinastaan alkaa muodostua kokonainen ja heidän historiansa on yhteistä. Pariskunta yrittää viettää normaalia elämää, Clare taiteilijana ja Henry kirjastonhoitajana, mutta aikamatkustus on vaarallista. Myös toive lapsesta elää ja koettelee suhdetta.
Niin sekavalta kuin tarina voikin aluksi kuulostaa (ja lukijasta myös tuntua) on Aikamatkustajan vaimo kuitenkin helppoa ja nopeaakin luettavaa. 648-sivuinen pokkariversio taittui alle viikossa normaalilla lukutahdilla. Tarinan tärkeimmiksi kysymyksiksi muodostuvat kohtalon muuttumattomuus ja kaiken kestävä rakkaus, joka on hetkittäin hyvin raastavaa.
Loppu ei ole onnellinen.
Se selviää Henrylle elämänvaiheessa, jonka pitäisi olla tärkeä ja onnea täynnä. Mutta loppua kohden on mentävä, eikä siihen voi vaikuttaa. Henry säästää Clarea yksityiskohdilta, vaikka hän on jo tavallaan lopun kohdannutkin. Mutta toisaalta, mikä lopulta on lopullista?
En ole romanttisten kirjojen ystävä ja chick litiä inhoan yli kaiken. Aikamatkustajan vaimo on ennenkaikkea juuri rakkauskertomus, surullinen sellainen, mutta omanlaisensa ja vahva, siten myös erilainen ja kiinnostava. Kuitenkin että loppu on myös lohdullinen ja jättää tilaa monenlaisille tulkinnoille.
"Henry on ollut teillä tietämättömillä melkein vuorokauden. Kuten aina, olen kahden vaiheilla: pitäisikö minun olla huolissani siitä, mihin on päätynyt, vai kiukuissani siitä että hän on taas häipynyt. Toivon että hän tulee pian takaisin."
