Sain siis synttärilahjaksi lipun sunnuntain Flow'hun. Festari taidettiin järjestää nyt 12.:sta kertaa, mutta minulle tämä oli ensimmäinen visiitti paikanpäälle.
Olin innoissani Florence and the Machinen näkemisestä, muutoin sunnuntain ohjelmisto oli Beckiä ja Tove Lo'ta lukuunottamatta aika vierasta. Lauantain bileiden ja sen jälkeisen olotilan johdosta pääsin lähtemään kotoa vasta alkuillasta, mutta oman säätämiseni johdosta kesti melkein tunnin, ennen kuin ylipäätään löysin pääportille ja pääsin sisään. Siinä vaiheessa oli Beck jo aloitellut keikkaansa, mutta sen mitä kuulin, kuulosti hyvältä.
Flow on superhypetetty festari, jonka osa kävijäkunnasta on ehtinyt jo tylyttää liian mainstreamiksi tätä nykyä. Itse koin alueen vähän vaikeasti hahmotettavana, vaikka toki siellä on paljon kaikenlaista hauskaa ympäristöä, jossa hengailla, katsella ihmisiä ja syödä ruokia, jotka näyttivät kyllä tosi hyviltä. Musiikki itsessään tuntuu olevan vähän niin kuin taustahälinää, muutamia yleisöä kerääviä isompia esiintyjiä lukuunottamatta. Konsepti tuntuu kyllä toimivan. Joka tapauksessa äänentoisto oli kyllä huippuluokkaa, keikat itsessään kuulostivat tosi hyviltä.
Florence and the Machinen keikka olikin se illan odotetuin juttu ja kaiken odotuksen arvoinen. Aluksi vähän ärsytti, kun kaverini halusi jäädä aika kauaksi lavalta, mutta toisaalta emme seisseet ihan pahimmassa tungoksessa.
Tykkäsin itse keikasta ihan valtavasti. Florence Welchin ääni on niin voimakas, että se sopi ihan mielettömän hyvin festarilavalle. Esiintyjänä Welch oli antaumuksellinen ja energinen, spiikeissään vähän ujonoloinen, muttei ollenkaan niin runotyttömäinen kuin olin ajatellut. Hänestä tuli hieman mieleen Patti Smithin kaltainen voimakas naishahmo, joka tulkitsee musiikkiaan voimalla, välittämättä näyttääkö aina joka hetki ihan tosi hyvältä. Ja miten ei voisi olla rakastamatta bändiä, jonka myötä lavalla on valtava harppu? Ihan mahtavaa!
Huikea keikka suorastaan. Tunnelma oli korkealla ja haltioitunut. Muoti-ikoniksi asetella Welchillä oli muuten päällään valkoinen röyhelöpusero ja valkoiset trumpettihousut, asu näytti aluksi vähän vaimealta suurelle lavalla, mutta toimi kieltämättä kokonaisuudessa aika loistavasti.
Tulin kotiin väsyneenä, mutta onnesta soikeana. Kotinurkilla vastaan tuli Stadionilta purkautuva ihmismassa, he olivat tulossa Siltsun juhlakonsertista. Hymyileviä, onnellisia ihmisiä sielläkin.
Istuin sohvalle syömään bileistä jääneistä ruokia ja mietin, että olipa ihanat synttärit kerrassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti