Ashes to ashes

Ensimmäinen asia, jonka luin tänä aamuna oli Facebook-päivitys David Bowien kuolemasta. Laitoin puhelimen pois, kaivauduin takaisin peiton alle ja kieltäydyin uskomasta koko asiaa. 

"Oh no, don't say it's true"

David Bowie on ollut olemassa aina. Lapsuuden hittibiiseissä, aikakausilehdissä, älpeelevyn mallisissa purkkakorteissa, Labyrintti-elokuvan tähtenä. Hieman outo ja silti niin kiehtova. Löysin hänen tuotantonsa isosti 2000-luvun alussa, nähtyäni Velvet Goldmine-elokuvan. Olin diggaillut Iggy Poppia sekä seitkytluvun glamrockia ja elokuva kiinnosti. Se perustuu löyhästi Bowien luomaan Ziggy Stardust-hahmoon ja hänen ystävyyteensä Iggy Poppin kanssa. Elokuva on visuaalisesti aika mieletön kokemus. Tarina oli kiehtova ja halusin ottaa enemmän selvää Ziggy Stardustista ja Bowiesta ylipäätään. Tajusin, että tässä on tyyppi, jota olen tavallaan kuunnellut jo vuosia, sillä niin moni muu bändi tai artisti on ammentanut inspiraatiota enemmän tai vähemmän Bowielta. Ja Bowiessa tuntui yhdistyvän niin moni kiinnostava asia muodin tyylisuuntauksista rockmusiikkiin, androgyniaan ja vapaaseen itseilmaisuun. Ja vaikka vuodet kuluivat ja suurin innostus laimeni, on Bowie säilynyt aina huikeana hahmona, jota arvostaa ja josta voi helposti inspiroitua, ja jonka musiikki kuulostaa aina hyvältä.

Suru-uutinen oli kuitenkin kohdattava. Ja itsellenikin hieman yllätyksenä - itkin, koska menetys tuntuu niin suurelta. Mutta vaikka joku poistuukin keskuudestamme ja siirtyy ajasta ikuisuuteen, hänen legendansa elää. Moni tulee löytämään Bowien tuotannon ja persoonan tulevaisuudessakin - ja rakastamaan hänen musiikkiaan, sanoituksiaan ja tyylisuuntauksiaan, niinkuin minä ja niin monet monet ennen minua.

"I'm happy, hope you're happy too
I've loved all I've needed, love"