Alice Neel - modernin elämän maalari

Museokortin hommaaminen alkukesästä oli kyllä todella hyvä idea, oli nimittäin ihanaa vierailla Ateneumin viileydessä yhtenä kuumana kesäpäivänä tässä taannoin. Alice Neelin näyttely kiinnosti ja halusin myös nähdä uudelleen asetellut museokokoelman. Viimeksi olen tainnut käydä Atskissa pari vuotta sitten Tove Janssonin juhlanäyttelyn puitteissa, museokortin ansiosta pääsen sinnekin nyt vähän useammin pyörähtämään!

Alice Neel ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mitä nyt olin nähnyt muutamia lehtikuvia hänen muotokuvistaan. Niiden perusteella olin tehnyt nopean arvion mitä voisin näyttelyltä ehkä odottaa ja samalla myös oman käsitykseni taiteilijasta - hänen tyylistään ja siltä miltä hän itse näyttäisi. Olikin hauska huomata, että näyttely oli paljon monimuotoisempia mitä olin osannut odottaa!

"Alice Neel (1900-1984) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista taidemaalareista. Hänen psykologisesti latautuneet muotokuvansa kertovat intiimejä ja epäsovinnaisia tarinoita yhtä lailla elämästä syrjäytyneistä, alakulttuurien edustajista, New Yorkin kulttuurivaikuttajista kuin myös taiteilijan omasta perheestä. Neel eli poikkeuksellisen kiinnostavan elämän yksinhuoltajana ja feministinä aikana, jolloin taidekenttä oli miehinen." Tämä suora lainaus Ateneumin nettisivuilta kertoo jo itsessään jotain hyvin olennaista näyttelyn ytimestä. Neel keskittyi muotokuvamaalaamiseen, vaikka satunnaisesti myös asetelmat ja kaupunkimaisema, joka hänen ikkunastaan avautui, tuntui myös kiinnostaneen taidemaalaria.

Neel tallensi hyvin mielenkiintoisella tavalla maalattavan kohteensa persoonallisuuden kankaalle, mutta myös oman suhteensa heihin. Tuntuu siltä, että toisinaan Neel halusi tutkia henkilön persoonaa kankaalla, maalaten häntä tarkasti ja yksityiskohtaisesti - toisinaan taas nopeammin, luonnosmaisemmin. Toisia maalattaviaan Neel tuntui suorastaan hellineen, toisia hän maalaa kovemmilla ja tylymmillä vedoilla. Neelin malleina ovat olleet niin perheenjäsenet, rakastetut, ystävät kuin eri aikakausien mielipide- ja kulttuurivaikuttajat, vähemmistöt, anarkistit ja feministit.

Alice Neel eli elämässään monia vaikeitakin kausia. Neelin ensimmäinen lapsi kuoli kurkkumätään, toisen lapsen hänen puolisonsa kaappasi ja vei Kuubaan heidän erotessaan. Neel sai hermoromahduksen ja yritti itsemurhaa, jonka seurauksena hän joutui sairaalahoitoon. On työttömyyttä, uusia rakkauksia. Neel saa pojan, joka on sokea. Taas hänet jätetään. Neel tapaa uuden miehen ja saa uuden pojan. Hän vaihtaa asuinpaikkaa, mutta palaa aina New Yorkiin takaisin. Neelin vanhemmat kuolevat, FBI haastattelee häntä kommunismisympatioidensa vuoksi. Taitelijana Neel tulee tunnetuksi vasta kypsemmässä iässä, ehkäpä juuri elämänkokemusten kouliessa hänestä vahvan ja omaperäisen taitelijan. Neel maalaa vielä silloinkin kun hänen terveytensä heikkenee, yli 80-vuotiaana. Intohimoinen suhde maalaamiseen näkyy hänen teoksissaan läpi vuosikymmenten.

Ateneumissa nähtävä näyttely on jaoteltu teemoihin Neelin asuinpaikkojen mukaan, ne ilmentävät erilaisia vaiheita hänen taiteessaan. Havannassa, Kuubassa asuessaan Neel käytti karkeampaa tekniikkaa ja tummia sävyjä. Ensimmäinen New Yorkin aikakausi ja sitä seurannut muutto Philadelphiaan kuvastavat maalauksissakin surua ja raskaita aikoja. Greenwhich villagen ja Chelsean aikakausina Neel löytää itsensä uudelleen niin poliittisesti kuin muotokuvissaankin. Spanish Harlemin aikakautena Neel koki rakkautta ja sai poikansa, maalaten paljon perheenjäseniään ja läheisiään. Upper West Siden vuosina Neel vakautti asemansa taitelijana ja naismaalarina miehisessä taidemaailmassa. Hänen töihinsä tarttui valoa, vaaleita värejä ja rohkeita valintoja.

 

Alice Neelin näyttely on laaja ja hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus, joka herättelee uusia ajatuksia ja inspiroi kovasti. Muotokuvamaalaus tuntuu taas ajankohtaiselta ja raikkaaltakin jutulta nykymaailmassa, jossa digikuvia otetaan ja jaetaan koko ajan. Selfieiden kautta moni haluaa esittää elämäänsä oman itsensä kautta, muotokuvamaalauksessa on maalattavan henkilön ja maalarin välinen suhde, joka välittyy valmiista teoksesta. Miten itse näemme itsemme, miten toiset näkevät minut? Muotokuva voi olla imarteleva tai sitten pelkistetyn raaka, taitelija oma tulkinta, joka kauhistuttaa mallia itseään - näin kävi myös Neelin maalausten henkilöille.

Sanotaan, että taitelija kuvaa henkilöhahmoissaan aina jotenkin itseään. Kuvittelin Neelin oikeastaan aivan erinäköiseksi, kuin hän onkaan ollut. Tummaksi, luisevaksi, hieman kuivakaksi ja pienikokoiseksi naiseksi, jolla on suuri nenä ja pelokas katse. Oli hauskaa huomata, että myöhempinä vuosinaan taiteilijana näytti samalta kuin kuka tahansa herttainen, iäkkäämpi nainen. Hänen tauluissaan näkyy ensisijaisesti hänen rikas sisäinen maailmansa, se on taito, joka suodaan vain harvoille.

Alice Neelin näyttely Ateneumissa 2.10.2016 saakka.

P.s. Ateneumin oma teoskokoelma on asetettu uudella tavalla, keskittyen suomalaiseen taiteeseen ja sen vaikuttavimpiin ja yhdistävimpiin tekijöihin. Kokoelmasta tulee hieno fiilis - ihan niin kuin suurkaupunkien taidemuseoissa. Kannattaa siis tsekata myös peruskokoelma.

Kesän kirppistelyjä

Kesän mittaan on tullut kirppisteltyä niin usein, että mietin jo pitäisikö pitää pieni tauko. Kirppiksiltä osteleminen kun on ostamista ylipäätään ja siksi sitäkin olisi hyvä silloin tällöin vähän miettiä etukäteen. Onneksi nykyään ostan yleensä vain sellaisia juttuja, joista pidän tai tiedän että ne menevät käyttöön, hutiostoksia ei tulee enää juurikaan tehtyä.

Turkkilainen pannunalunen 2€. Käytännöllistä ja nättiä.

Tykkään tämän tyylisistä, hipahtavista koruista ja varsinkin jos niihin on käytetty kiviä tai lasia. Tämä oli ehkä 50c, en muista enää mutta aika vähän kuitenkin.

Tämä on aika huono kuva, mutta en jaksanut nyt kuvata uuttakaan. Tein muutama viikko sitten yhtenä kauniina lauantaina spontaanin kirppisreissun Pihlajistoon. Olin edellisiltana ollut bileissä ja raahustanut kotiin pikkutunneilla. Heräsin kuitenkin aika aikaisin ja päätin, että nyt on pakko lähteä jonnekin uuteen paikkaan, muuten jään vetelehtimään kotiin ja sisätiloihin. Muistin ennestään menneeni joskus kirppiksen ohi Pihlajistossa, joten googlasin osoitteen, aukioloajan ja millä bussilla sinne pääsisin. Varaa.fi-kirppis (hieman outo nimivalinta sanoisin) oli suuri itsepalvelukirppis ja aluksi tuntui, etten löydä yhtään mitään. Lopulta lähdin sieltä kuitenkin kuvan muumikirjan, kielikurssi-cd:iden, musta trikoohameen ja valkoisen trikootopin kanssa. Vaatteet olivat ihan uusia, hame H&M:n ja toppi oli Elloksen mallistoa. Kannatti mennä siis! Erityisen innoissani olin Saljut 1-cd:istä. Meillä oli käytössä samainen kirjasarja lukiossa ja minulla on kirjat vielä tallella. Ajattelin, että nyt voin hyvin kerrata ensimmäisen kirjan itsenäisesti ja palauttaa venäjän alkeet mieleeni.

Olin fiilistellyt mielessäni virkattua pitsiliiviä ja alkukesästä löysinkin sellaisen kirppikseltä parilla eurolla. Liivi oli himppasen pieni, mutta totesin, että voin jatkaa sitä hieman sivusaumojen kohdalta virkkaamalla. Liivi oli myös tahrainen ja kellastunut, joten kun uudet sivut olivat valmiit, valkaisin liivin. Lopputulos on aika hyvä, pieni sävyero sivuihin jäi, mutta en ole kokenut sitä haitaksi.

Väljää mallia oleva Lindexin puuvillainen pitsineule löytyi myös parilla eurolla, ensimmäisellä käynnilläni Punavuoren patinassa. Ostin tämän viikko sitten ja siitä on jo nyt tullut ihan lemppari, olen käyttänyt sitä melkein jokaisena päivänä.

Yllättävää kyllä, tänä kesänä on kiinnostanut eniten pukeutua mustaan ja valkoiseen. Musta mokkanahkainen laukku tuli vastaan Siivouspäivänä, mutta päätyi lopulta ystäväni kirppisostoksiin. Hän ei kuitenkaan osannut käyttää tällaista säkkimäistä kassia, joten se päätyi minulle. Laukku koostuu salmiakkiruudun mallisista paloista ja on tosiaan pehmeää mokkanahkaa. Se on ihanan tilava, malli ei taida juuri nyt olla kovin ajankohtainen, mutta itse olen tykännyt tämän tyylisistä laukuista aina - itseasiassa tuntuu, kuin minulla olisi jo ollut tämä entuudestaan.

Toinen löytö Punavuoren patinasta on nahkainen olkalaukku. Pähkäilin tämän kassa pitkän tovin, sillä se oli taas hieman oman budjettini yläpuolella, 15€. Haaveilen kuitenkin edelleen Mulberryn Alexa-laukusta ja minulla on ollut käytössä siitä hyvin vahvasti inspiroitunut keinonahkainen olkalaukku. No, pohdin että jos en nyt hanki tätä laukkua, alkaa jälkeenpäin varmasti kaduttaa, koska tuo nahka on ihan mielettömän pehmeää ja nätisti kulunutta ja tykkään edelleen kovasti satchel-mallisista laukuista. Täytyy sanoa, että tämäkin oli ihan huippuostos, koska olen käyttänyt laukkua ihan jokaisena päivänä ja tykkään siitä todella paljon. Huippulöytö! Ja siitä saakin hyvän syyn karsia vanhempaa laukkuosastoa kirpparille.

Virkattu neuletakki 1-vuotiaalle

Kesäkuussa virkkasin ystävän tyttärelle 1-vuotislahjaksi neuletakin. Tein minityypille aikoinaan villatakin babyshower-lahjaksi ja se olikin hänellä kovassa käytössä viime talvena ja tykätty vaate noin muutenkin. Hoidin tyttöä tässä keväällä ja siitä se idea oikeastaan lähti, ajattelin että virkkaamalla voisi saada aikaan kivan, kesään sopivan neuletakin, joka menee kevyestä kesätakistakin. En löytänyt oikein mitään tarpeeksi helppoa ja yksinkertaista ohjetta netistä, joten otin mallia yhdestä hänellä jo käytössä ollevasta neuletakista. Piirsin siis kaavat neuletakista, tein mallitilkun ja laskin sen mukaisesti montako silmukkaa ja pylvästä tarvitsen 10cm:ä kohden ja virkkasin sitten kappaleet suunnilleen vastaamaan kaavojen mittoja. Ajatuksena oli, että takista tulee kokonsa ja mallinsa puolesta tämän kesän vaate, joten neuletakki on istuvampaa mallia eikä kasvunvaraa juurikaan ole. Sanoisin, että tämä vastaa suunnilleen kokoa 74.

 

Lankana käytin Novitan lankaa, jonka olin ostanut useampi kesä sitten, jostain alennuksesta kai. Vyötteitä ei ollut enää jäljellä, mutta googlettamalla sain lopulta selville että tämä on Puro Batik-lankaa kesän 2011-mallistosta. Lankaa oli kaksi kerää ja tietysti se loppui sitten vähän kesken. Sen verran osasin kuitenkin arvioida, että tein aluksi etu- ja takakappaleet ja sen jälkeen laskin montako raitakerrosta lankaa riittäisi kumpaakin hihaan. Hihan loppuosat tein Novitan Pirtelö-langasta, sitäkin minulla oli jemmassa parin kesän takaa. Puro Batik-lanka on puuvillanoloista akryyliä ja paksumpaa, kun Pirtelö taas 60% bambuviskoosia 40% polyamidia ja vähän ohuempaa. Käytin virkkuukoukkua nro 3 ja minulla on aika tiivis käsiala, nyt ajatellen koukku olisi voinut olla isompikin, jolloin neulepinnasta ei olisi tullut nii tiivistä. Kokonaisuudesta tuli kuitenkin ihan söpö ja ehkä oli ihan hyväkin idea jatkaa hihoja vähän ohuemmalla langalla, näin ne ovat vähän "joustavammat" käytössä.

Virkkausprojekti jäi kieltämättä vähän viime tippaan ja tein tätä takkia hyvin intensiivisesti viikon ajan. Huolittelu, reunojen virkkaaminen ja painonappien ompeleminen jäi juhlapäivän aamuun, siksi etureuna näyttää epätasaiselta, vaikka kappaleet olivat kyllä samanmittaiset noin muuten. En ehtinyt höyryttelemään enkä edes silittämään. Kaulukseen piti alunperin tulla myös virkattu reuna, mutta jätin sen sitten tarkoituksella paljaaksi, koska aloin miettiä ettei siitä tulisi liian tiukka. Virkattu ruusu löytyi valmiina varastoista, mietin onko se vähän tårta på tårta, mutta tyylilleni uskollisena more is more and less is a bore - ja hyvinhän se tähän passaa.

En ollut virkannut mitään pitkään aikaan ja muutenkin olen virkkaajana/neulojana vielä aika noviisi, joten siihen nähden olen hyvinkin tyytyväinen lopputulokseen. Parasta kuitenkin on, että neuletakki on käyttäjälleen sopivan kokoinen ja mutsillekin mieluinen, joten se on päässyt käyttöön ja minä sain omia lankavarastojani kulutetuksi.

Pionien aikaan

Pionien kukinta taitaa olla jo ohi, mutta fiilistelyn vuoksi muutamia räpsykuvia ihanaakin ihanammista kukista parin viikon takaa:

Tässä on vaaleanpunaisia yksilöitä parista eri kohteesta, punaiset ovat myös kauniita, mutta vaaleanpunaisissa ja valkoisissa pioneissa on vain jotain vähän enemmän. Sääli että pionit kukkivat niin lyhyen aikaa, mutta ehkäpä se on osa niiden taikaa.

Ron Mueckin hyperrealismia Tampereella

Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella on ollut katsojamagneetti ja varmasti tämän kesän suosituimpia taidetapauksia. Itse kävin näyttelyssä jo viime kuussa, se oli avattu parisen viikkoa aiemmin ja innokkaita katselijoita riitti tuonakin päivänä, muttei onneksi ruuhkaksi asti - teoksiin pystyi keskittymään rauhassa.

Ron Mueck on australilainen, mutta Briteissä asuva taiteilija, jonka tyylinä ovat hyperrealistiset ihmisveistokset. Mueck oppi nukentekijän ammatin vanhemmiltaan ja aloittikin uransa luomalla erilaisia hahmoja lasten tv-ohjelmiin ja mm. kasariklassikkoleffa Labyrinttiin (David Bowie pahiksena!)- Sittemmin hän muutti Lontooseen ja perusti oman studionsa, erikoistuen juuri fotorealistisiin ja yksityiskohtaisiin pienoismalleihin ja erikoistehosteisiin, joita käytettiin elokuva- ja mainosmaailmassa. Pienoismallit oli tarkoitettu kuvattavaksi vain yhdestä kulmasta, jolloin ne kätkivät toiselle puolelle sotkuisen rakenteen, mutta vähitellen Mueck halusi luoda veistoksia, joita voisi tarkastella eri kulmista. Vuodesta 1996 lähtien Mueck on toiminut taiteilijana. Hän leikittelee veistostensa koolla ja ilmaisee pysähtyneitä hetkiä ja inhimillisiä tunnetiloja. Katsoja luo veistoksen nähdessään tarinan siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee myöhemmin tapahtumaan. Mueckin töissä on tietynlaista surumielisyyttä, eivätkä ihmiset ole teoksissa välttämättä kauneimmillaan. Aluksi mietin itsekin, kun luin ensimmäisiä artikkelita tulevasta näyttelystä, ovatko teokset vähän "pelottavia". Kun ne sitten kohtaa näyttelyssä, veistokset tuntuvat vain eläviltä, ihmisiltä elämän monimuotoisuuden edessä.

Teokset ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja se tekee niistä hyvin elävän oloisia. Iho, karvat, kynnet, kaikki on juuri eikä melkein aidon ja luonnollisen näköistä sekä oloista. Veistosten koot vaihtelevat suuresti ja niissä tuntuu olevan vahvasti symboliikkaa: jättimäinen vastasyntynyt vauva suuren ja ihmeellisen elämänsä alussa kaikessa avuttomuudessaan, kun peittoihin kääritty, koditon aikuinen on mies on pieni ja sympatiaa herättävä. Lusikassa makaavan pariskunnan katseista kuultaa ahdistuneisuus ja heidän olonsa tuntuu tekevänsä heistä entistä pienempiä ja hetkestä tiiviimmän. T-paitaansa nostava poika ihmettelee kyljessään olevaa viiltohaavaa ja tuntuu kasvavan pituutta hetki hetkeltä. Aurinkovarjon alla makaava iäkäs pariskunta on suuri ja raukea, heidän rauhallisuutensa täyttää koko tilan.

Näyttelyn lopuksi kannattaa jäädä katselmaan dokkaria, joka kertoo Mueckin tavasta työskennellä. Esillä on myös valokuvasuurennoksia hänen ateljeestaan, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta. Ron Mueck työstää eri versioita pikkutarkasti, tehden pienoismalleja ensin savesta, siirtyen sitten vähitellen kohti lopullista teosta, jotka hän toteuttaa joko silikonista tai lasikuidusta. Lopuksi Mueck maalaa hahmojensa ihot ja istuttaa heidän hiuksensa ja ihokarvansa. Työ vie hyvin paljon aikaa ja Mueck tekee mieluiten kaiken itse - hitaasta prosessista johtuen Mueckilla ei ole kuin vain noin nelisenkymmentä työtä, joista Tampereella nähdään kymmenen.

Itse pidin näyttelystä kovasti ja suosittelen sitä vahvasti. Mueckin töitä ei ole nähty aiemmin Pohjoismaissa, joten on mielettömän hienoa, että näyttely on saatu nyt Tampereelle. Sara Hildénin taidemuseo löytyy Särkänniemin huvipuiston kyljestä ja Ron Mueckin näyttely on esillä 16.10.2016 saakka, museo on avoinna maanantaista sunnuntaihin klo 10-18. Tampereelta löytyy nykyään kaikkea muutakin kivaa, joten jos kesäretkikohde on vielä etsinnässä, kannattaa aina lähteä Tampereelle!

Juhannusretki maalle

Matkasin siis juhannuspäivänä maalle. Oli kuuma ja aurinkoinen päivä, keskipäivän aikoihin startannut bussi oli onneksi hyvin ilmastoitu, sillä kanssamatkustajia riitti ihan jokaiselle penkille. Bussimatkasta tuli hauskasti vähän nostalginen fiilis, sillä tavalla sitä on vuosikymmeniäkin sitten matkustettu kaupungista juhannuksen viettoon maalle: nousemalla bussiin kaupungin kuumuudessa ja jäämällä bussista pois joissain rauhallisella metsänreunaisella pysäkillä, jossa ollaan jo kesävierasta vastassa.

Ystävän mökillä muistui taas mieleen, miksi ihmiset niin kovasti haluavat viettää mökkijuhannusta: luonto on kukkeimmillaan ja lämpimän ja aurinkoisen päivän voi viettää kokonaan ulkona. 

Juhannuspäivän juhlallisuuksiin kuului hyvää (grillattua!) ruokaa ja näiden kahden koirakaveruksen seura. Kuvasta havaitsee, kumpi haukuista oli innokkaampi uimari!

Poimin niittykukkia. Olen onneton kasvilajitietämyksen suhteen, tiedän nimeltä vain perinteisimmat, mutta tykkään niiden ulkonäöstä sitäkin enemmän.

 Iloiset mökkeilijät siinä vähän rentoutumassa touhotuksen lomassa!

Saunottiin vielä myöhään illalla pitkän kaavan mukaan. Uimaan mennessä oli niitylle noussut jo upea usva... 

Ehdin olla vedessä sen verran pitkään, että auringonlasku värjäsi pilvet vaaleanpunaisiksi hattaroiksi. Myöhemmin aamuyöstä, kun hiippailin hämärässä kesäyössä kohti saunakamaria, jossa yövyin, oli taivaalle noussut aivan mieletön, keltainen juustokuu. Se oli upea ilmestys niittyjen ja metsien yllä.

Sunnuntai oli vieläkin kuumempi päivä! Oli ihanaa könytä melkein jo aamupäivällä saunakamarista aamukahville. Päivällä kävin uimassa ja myöhemmin kahviteltiin naapurissa. Ehtiikö kenelläkään tulla mökkiaterioiden ja kahvitteluiden välillä nälkä? Saanen epäillä!

Illalla pakattiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin takaisin kaupunkiin. Marimekon oliivinvihreä iso matkuri on kirppislöytö muutaman vuoden takaa, en muista olenko sitä esitellyt blogissa aiemmin? Kätevä weekender, sinne mahtuu vaikka ja mitä. Tässä vähän vanhemmassa mallissa on vielä "Made in Finland" -tekstikin. Olisin saanut mahtuvaan varmaan kaikki tavarani siihen, mutta toki raahasin mukanani mm. paksun kirjan, jota en todellakaan edes avannut. Mutta sehän vain kertoo siitä, että oli kaikkea ihan muuta tekemistä tällä reissulla. 

Hyvä niin, pieni irtiotto kaupungista tuntui pidemmältäkin lomalta.