Ajattele paikkaa, joka tekee onnelliseksi

Viime kesänä se jäi jotenkin välistä, en käynyt siellä kertaakaan. Tänä kesänä sinne oli päästävä, vaikka edes kerran. 

Tietenkin juuri silloin, kun lämpöasteet ovat yli kahdenkymmenen, aurinko paistaa ja lautoille joutuu jonottamaan, jotkut jopa toista tuntia. Mutta sitten kun sinne pääsee, lautalta maihin, vaaleanpunaisesta muurista sisälle, mukulakiviteille, saaren toiseen päähän aina rantakallioille saakka. Sinne, mistä suuret laivat lipuvat ohi ja niiden jälkeen tulevat valtavat aallot, rantaan tyrkyävät vaahtopäät. Lokit luonnollisessa olotilassaan. Merta niin kauas kun jaksaa katsoa, sileät ja lämpimät kalliot paljaiden jalkojen alla.

Eväät maistuvat siellä paremmilta, tekee mieli piirtää, vaikkei ole tehnyt mieli tehdä niin viikkokausiin. Mereen on pakko päästä uimaan, vaikka vesi on kylmää ja rannat kalliot niin liukkaita, ettei tiedä miten sinne veteen pääsisi.

Muutama tunti, sitten matka saaren läpi takaisin lauttarantaan.

Tunnen ihmisen, joka asuu siellä. Kesäisin turistit ovat kuulemma riesa. Aina tuulee. Taloissa on hometta. Asunnoissa kummittelee. Palvelut ovat mantereella. Mutta ne ihmiset ja se kylämäinen tunnelma. Hän ei aio muuttaa pois sieltä koskaan. 

Illalla sanon, että olipa kiva päivä. Olen onnellinen. Sanovat, että kun ahdistaa, pitäisi ajatella paikkaa, joka tekee onnelliseksi. Mielikuvamatkailla. Kotona tuijotan tuhruisia puhelinkuvia ja huokailen sydän sykkyrällä. Olipa taas yhtä ihanaa.
Ihana Suomenlinna.